Olen työvuosieni aikana yhä useammin löytänyt itseni pohtimasta työelämän haasteita yleisesti. Olen miettinyt, mikä saa meidät väsymään, jopa uupumaan työssämme ja mikä taas saa jaksamaan. Miten työstä, jonka olemme itse valinneet ja johon olemme itse halunneet kouluttautua, tulee yhtäkkiä uuvuttava ja liian raskas, niin raskas, että se voi viedä terveytemme kokonaan?
Tiedämme jokainen, että mitä mieluisampaa työmme on, mitä motivoituneempia työhömme olemme, sitä paremmin jaksamme.
Mutta – miksi mieluinenkin työ vie niin kovin useat uupumuksen partaalle ? Lukiessani työnohjausopiskeluani varten Työnohjauksen käsikirjaa (Alhanen, Kansanaho, Ahtiainen, Kangas, Soini, Soininen 2011), koen saavani asiaan jotakin selvyyttä aiempien selitysten punaiseksi langaksi. Kirjasta löydän termin ”toimijuus”, joka avaa minulle uusia ajatuspolkuja, termin, jota en ole tullut ajatelleeksi kirjassa käytetyllä tavalla.
Olen toimija työssäni, ammatissani. Miten käy, jos kadotan toimijuuteni? Jokainen meistä tunnistaa kiireen ja ajan vähyyden tuoman stressin. Jokainen huomaa väsyneenä jaksavansa työskennellä huomattavasti vähemmän aikaa. Ajatus karkaa väliin keskittyneestä työnteosta aivan muihin asioihin ja muuttuu pahimmillaan joskus lähes kaoottiseksi sekoiluksi tai tyhjäksi tavaroiden siirtelyksi.
Jokainen toivoo työltään sopivia haasteita. Sopivat haasteet innostavat parhaimmillaan työntekijöitä tarttumaan työhön luovalla otteella, jolloin uudet ideat ja toimintamallit suorastaan pulppuavat. Työn itsenäisyys ja haasteet innostavat tekijöitään kehittämään osaamistaan lisäkoulutuksen tai kurssien muodossa. Lisätietoa hankitaan kaikista mahdollisista lähteestä.
Pahimmillaan jatkuvasti lisääntyvät vaatimukset johtavat oman toimijuuden vähenemiseen, työstä kuormittumiseen, lyhytnäköiseen ja reaktiiviseen toimintaan ja päätöksiin. Tällöin työntekijän oma kokemus omasta itsestään ja toiminnastaan on päässyt pirstaloitumaan.
Mielekäs työnteko edellyttää, että ihminen voi perustaa oman toimintansa jäsennettyyn, ehjään ja koko ajan rikastuvaan kokemukseen itsestään ja toimintaympäristöstään. Jos tämä kokemus ja sen tarjoama kokonaisvaltainen kehys murtuu, muuttuu hallittu suunnitelmallinen työnteko ensin vaikeaksi, sitten hyvin vaikeaksi ja – sitten viimein mahdottomaksi.
Kun kokemus itsestä ja toimintaympäristöstä alkaa työelämän paineissa pirstaloitua, ihminen ei kykene asettamaan työlleen enää mielekkäitä lyhyen tai pitkän aikavälin tavoitteita. Hän ei kykene hahmottamaan hyviä, tilanteisiin sopivia toimintatapoja eikä oman toimintansa seurauksia. Hän ei kykene arvioimaan työtään ja tekemään arvioinnin perusteella kehittyvän työn edellyttämiä johtopäätöksiä eikä enää johdonmukaisesti ja kriittisesti pohtimaan omaa toimintaansa.
Ihminen kiirehtii tilanteesta toiseen ja muutoksesta seuraavaan ilman lisääntyvää ymmärrystä siitä, mitkä asiat liittyvät toisiinsa ja hän saattaa hukata jopa oman työnsä ja toimintansa päätehtävän.
Kun kokemus itsestä ja omasta toimintaympäristöstä on näin päässyt pirstaloitumaan, ihminen kadottaa hallitun, jäsentyneen ja joustavan yhteistyön, katsoo asioita väsymyksen silmin hyvin kapeasti ja uupuu.
Hän uupuu niin, ettei hän kykene aidosti kohtaamaan työn perustehtävästä käsin toisia alan ammattilaisia, työkavereitaan tai asiakkaitaan. Pahimmillaan hän korvaa huomaamattaan yhdessä tavoitellun yhteistyön valtataisteluilla ja huterilla kompromisseilla, jotka eivät ole kestäviä työn perustehtävän ja sen sujuvuuden kannalta.
Eli – hänen toimijuutensa on kadonnut ! Tämä oli minulle löytö, joka riemastutti minua ja avasi syvempää ymmärrystä asialle ! Toimijuus !
Tässäkö on asian ydin ? Jos toimijuus katoaa, mitä silloin tapahtuu ?
Työelämä ja yhteiskunta – samoin kuin työpäivät – etenevät kyllä koko ajan, mutta tietääkö tällaisessa tilanteessa kukaan, mihin suuntaan eteneminen tapahtuu ja ovatko perustehtävä ja –tavoite enää työtä suuntaamassa ?
Tässä on todellinen tarve työnohjaukselle ! Työnohjaus on ilman muuta yksi hyvin tärkeä välinen työn laadun ja mielekkyyden parantajana. Työnohjaus auttaa työn menestystekijöiden turvaamisessa ja kehittämisessä. Mutta mikä muu kuin työnohjaus voisi paremmin auttaa, kun ihmisen työkokemus, kokemus itsestä ja omasta toimintaympäristöstä on pirstaloitunut? Työnohjaus auttaa jo murtuneen työkokemuksen eheyttämisessä ja riittävän aikaisin aloitettuna työkokemuksen pirstaloitumisen ehkäisemisessä.
Lämmin kiitokseni teoksen ”Työnohjauksen käsikirja” tekijöille tästä oivallukseen johtaneesta osasta! Kumarran ja kiitän!
Nyt, hyvät ystävät! Vaalikaamme toimijuuttamme! Etsikäämme ajoissa työnohjausta, jonka avulla tuemme ammatillisuuttamme ja työhyvin-vointiamme haasteellisissa työtehtävissämme!